sunnuntai 16. lokakuuta 2011

Painajainen, suojelusenkelit ja Hanne

Ei mennyt tämä päivä ihan niin kuin suunniteltiin. Loppu hyvin, kaikki hyvin, mutta ei taida tämä päivä ihan heti unohtua. Enkä ikinä enää valita huonoa tuuria tai muista pikku asioista...

Nukuttiin taas pitkään ja tarkoitus oli käydä heittämässä aamupäivästä vain pieni metsälenkki ennen päivän muita hommia. Auto hiekkakuopalle ja siinä enimmät höyryt jo pois. Käydäämpä vielä kävelemässä pieni metsätien pätkä ennen pois lähtöä. Ei ehditty pikkutietä edes puoleen väliin kun Milan ja Lili ottavat hatkat metsän puolelle. Meikä karjuu perään, ei mitään vaikutusta. Nomi kiinni ja perään. Nomi ottaa selvän hajun karkulaisista ja lähdetään sitä sitten seuraamaan. Mitään ei näy eikä kuulu missään vaikka näkyvyyttä on pitkät pätkät hakkuuaukion takia. Ei hemmetti, mihin ne on ehtineet noin nopeasti kadota. Kävellään metsässä edes takaisin koko ajan Milania ja Liliä huutaen. Palataan karkupaikkaan ja siitä sitten hiekkakuopalle ja autolle. Hiekalla näkyi hirvenjälkiä sekä yksi nurin juostu mikälie lautaviritelmä. Lähdetään kävelemään kohti autotietä pahinta peläten. Tie ei ole kovin lähellä, mutta ei sinne montaa minuuttia juokse suorinta tietä täysiä paahtaen. Koko ajan kutsuhuudot raikaa, mutta hiljaisuus vain vastaa. Saavutaan tielle, ainakaan siinä kohdin ei näy oranssiin verhottuja raatoja. Molemmilla huomioliivit päällä. Takaisin autolle, pienelle metsätielle ja metsää ristiin rastiin. Ei mitään. Kun ei Nomi oikein pysty kävelemään ryteikössä niin palattiin autolle ja päätettiin lähteä ajamaan teitä pitkin. Välissä panikkisoitto äitille, joka oli Hannelen, Merrin ja Muskan kanssa agilitykisoissa (Kiia oli meidän matkassa). Ensin vielä pieni metsätie, josta lähtivät karkuun, tööttiä painaen. Pohja kolahti pariin otteeseen pahasti tiehen, edelleen ei ole Astra mikään maastoauto. Ajeltiin myös mökeille vievä tie, joka lopussa muuttui niin huonoksi (tosi jyrkkä alamäki) ettei sitä voinut pidemmälle ajaa. Autoa ei saanut myöskään missään ympäri, joten oli pakko yrittää peruuttaa kapea, mutkainen mäki alas. Toki onnistuin peruuttamaan jossain vaiheessa yhden pyörän ojaan ja auto aivan kalleellaan. Ei helvetti, nyt on kyse elämästä ja kuolemasta, tähän ei jäädä. Kaasu pohjaan kirosanojen saattelemana ja niin vaan Astra punnersi takaisin tielle käryn kerä. Nyt et auto hajoa, prkl. Kohta saatiinkin auto taas ympäri ja matka jatkui.

Tarkoitus oli ajaa Mikkelintietä (Vt 13) vähän matkaa edes takaisin, jos ovat tulleet tielle ja huonosti on käynyt. Iitiän lavan pihassa olikin auto, joka sitten paljastuikin tutuksi. Hanne oli vähän aikaa sitten laittanut viestiä tokokokeesta, mutta enhän minä siihen ollut vastannut. Kun päästin Hannen luokse niin Hanne kysyi että onko minulla koirat kateissa. No helvetti... Oli juuri nähnyt linja-autopysäkin kohdalla Milanin tiellä. Ainakin toinen siis vielä mahdollisesti hengissä, tunnin olivat jo olleet kateissa. Ajettiin autot pysäkille parkkiin ja huutelemaan Milania sekä pitämään tietä silmällä. Vähän ajan päästä Milan tulikin Hannen luokse ja Hanne sai napattua kiinni. Yksi siis kiinni, mutta missä Lili. Hanne jäi tielle autojen luokse, kun Milan pistettiin jäljestyshommiin. Hirven jäljet olivat selvät kun juostiin Milanin kanssa pitkin peltoja ja metsiä. Yhdessä kohtaa tultiin takaisin lähelle Mikkelintietä, Milan yritti pariin otteeseen mennä siitä ryteiköstä läpi, mutta ei sitten mennyt. Matka jatkui määrätietoisesti ja seuraavaksi mentiin Lemin tienkin yli. Nyt näkyi hiekalla jo koirankin jäljet, mutta oliko se Lili. Vaikka Milan onkin periksiantamaton jälkikoira niin sillä on paha tapa vaihtaa jälkiä kesken kaiken sekä ajaa myös jälkiä väärinpäin ja niitä hirviä varmasti on nyt liikenteessä. Ja nytkin oli vain oletus, että Lili on saman hirven perässä. Tajusin myös matkalla, että hitsi puhelin jäi autoon, mutta ei voitu takaisinkaan kääntyä, jos vaan Milan onkin oikeilla jäljillä. Painettiin kyllä menemään sellaista ryteikköä, hakkuuaukiota sekä ojanylityksiä että molemmat kengät olivat aivan täynnä vettä. Mutta mitä vaan että Lili löytyy, periksi ei anneta. Suuntavaisto oli jo pahasti hukassa ja jossain vaiheessa tultiin takaisin Lemin tien varteen ja Milan lopetti jäljestämisen. Päätettiin kävellä autolle. Oikaistiin pikkutien kautta ettei tarvitse risteyksestä asti kiertaa. Yhdessä kohdin Milan kiinnostui taas jälkistä. Päästiin Mikkelintiellä, kun tulikin ilouutinen, Lili oli löytynyt ja Hannen kyydissä. Siinä kohdin pääsi itku. Ei voi olla totta, ei vaan yksi vaan molemmat olivat selvinneet ja Lili taisi olla karussa lähemmäs kaksi tuntia. Jonkin aikaa sen jälkeen kun oltiin lähdetty Milanin kanssa, niin Hanne oli nähnyt jonkun oranssin Iitiän lavan pihassa. Ei muuta kuin juoksujalkaa sinne. Vaikka Hanne on Lilille tuttu niin eipä ollut antanut heti kiinni. Lopulta Hanne oli saanut napattua Lilistä kiinni ja karkulaisen talteen. Todennäköisesti Lili oli mennyt taas siitä kohtaa tien yli mistä Milan vähän siltä näytti. Missä lienee ehtinyt käydä kaikessa siinä ajassa. Puhelinkin olisi kannattunut olla matkassa niin olisi helpottanut vähän aiemmin.

Kuinka todennäköistä on, että jos kaksi koiraa on karussa tunnin tai kaksi, ylittävät suht vilkasliikenteisen valtatien usempaan kertaan eivätkä jää alle. Ja että Milan sattuu juuri tielle kun Hanne on tulossa tokokokeesta, että siitä saadaan näköhavainto. Ja on niin tuttu henkilö, että kykenee ottamaan karkulaiset kiinni. Nyt oli kyllä sellaiset suojelusenkelit matkalla ja Hannelle sekä onnettarelle ikuisessa kiitollisuudenvelassa, ei noiden henkiä voi mitata missään. Ei kykene edes ajattelemaan sitä pahinta vaihtoehtoa. Aikoinaan kun harrastettiin jälkeä kisamielessä, niin vitsailtiin saksanharmaistahirvikoirista. Ei naurata enää.

Kaikki on nyt kotona onnellisesti täysissä sielun ja ruumiin voimissa, eräät idiootit on sitä mieltä, että mitäs tässä, myö vaan vähän lenkkeiltiin. Molemmat pääsi suihkuun, sen verran rapasia olivat. Milanin jalkakarvoista kiskottiin kasa risuja ja Lili kohii juoksulenkistä keuhkojaan pihalle. Ei säälitä yhtään. Tuolla tempauksella hankkivat itselleen IKUISEN remmipakon. Eiköhän onnettaren kiintiö tullut jo käytettyä.

Hmm, lenkin ja pesun jälkeen voisi vielä nuoleskella varpaatkin. Idiootti nr1.
 Hohhoijaa, jos kävis vaikka nukkumaan. Idiootti nr2.
Samperin idiootit, ei ollut kiva lenkki yhtään. Kilttityttö (toistaiseksi, vaikkakin juoksukauden jälkeen alkoikin tihutyökausi; jalkalistaa, oven karmia, tapettia, sängyn jalkaa, lelukoria...).
Jos veis autonkin viikolla huoltoon, niin nähdään että selvisikö sekin vain säikähdyksellä. Kyllä sillä ainakin kotiin asti päästiin. Tosin Hanne ajoi meidän perässä vielä, että jos vaikka leviää.

Jäi sitten päivän liikkuritreenit väliin, molemmat olisi ollut harjoituskoirakkoina uusille liikkureille. Milan kävi eilen tekemässä seuranmestiksissä vähän omiaan (no puolet radasta meni ok), Lili ei päässyt osallistumaan kun kävi juuri perjantaina hierojalla. Nyt sille varmaan olisi tarvetta? Nomi pujotteli tänään ekaa kertaa kuutta keppiä ohjureiden kera ja hienosti menee. Harmi vaan kun tulee niin aikaisin aina pimeää, että viikolla ei juurikaan ehditä treenaamaan.

Mutta ehkä toko, agi yms. ei ole aina niin tärkeää?

Ja taas sitten lenkille. Kaikki remmissä. Ja ei kolmea tuntia...

4 kommenttia:

  1. Siis todellakin IKUINEN remmissä kulkeminen!!! Ei enää koskaan tuollaisia sydämen tykytyksiä haluta! Kyllä oli tuossa risupartojen omassa lenkkeilyssä niin paljon suojelusenkeleitä ja onnea matkassa ett ei kannata kokeilla riittääkö niitä toiseen kertaan. Hanne on kyllä kultaakin kalleempi ihminen ja sattui juuri oikeaan aikaan paikalle. Tätä päivää emme koskaan unohda! Onneksi loppu hyvin, kaikki hyvin!

    VastaaPoista
  2. Hui, ihan kamalaa!!! Rassi on kerran löytynyt autotieltä rusakkojahdin päätteeksi ja se oli ihan tarpeeksi kamalaa...voin vain kuvitella miltä tuntuu, kun koirat on tuntitolkulla hukassa :( Onneksi kaikki saksanharmaat löytyivät ja tarinalla oli onnellinen loppu :)

    VastaaPoista
  3. Siihen malliin tuli eilen "lenkkeiltyä", että nyt tuntuu kuin olisi jäänyt vähintäänkin katujyrän alle. Milanin hihnaakin on tullut puristettua siihen malliin, ettei nyt kärsisi pitää mitään hihnaa kädessä. Mutta hihnat on kädessä tiukasti, vaikka hammasta purren!

    Vieläkään ei voi uskoa koko päivää...

    VastaaPoista
  4. Joskus kun tapahtuu jotain tosi dramaattista niin seuraavana päivänä tuntuu ihan siltä ett se ois ollut vaan pelkkää pahaa unta

    VastaaPoista